#7 Nahkalilja ja katkennut sateenvarjo

Nahkaliljassa kävellään 24 tunnin aikana 40, 50 tai 60 kilometriä vähintään kahdeksan kiloa rinkassa koko matkan ajan. Nahkalilja järjestetään nykyään lippukunnassamme joka toinen vuosi. Nahkaliljaan osallistuvat yleensä vain johtajat ja matka päättyy perinteisesti lippukuntamme kämpälle Vavakalle. Juhlavuonna Nahkaliljaan pääsevät osallistumaan myös tarpojat minililjaan eli 25 kilometrin matkalle.

Lippukuntamme entisen lippukunnanjohtajan Pekan muistelu 1990-luvun Nahkaliljasta on hyvä muistutus siitä, miksi Nahkaliljaan täytyy ottaa taskulamppu mukaan ja miksi omasta ryhmästä ei saa erota.

Pekka vuonna 2016

"Olimme lähteneet kolmen hengen ryhmällä kävelemään 40 kilometrin Nahkaliljaa. Jossain vaiheessa ennen Nuuksion päätä, muistaakseni Sorlammen kohdalla muut ryhmäläiset olivat sitä mieltä, että voitaisiin pitää pidempi tauko - vaikka keittää teetä", Pekka muistelee.


"Itse tuumasin siihen, että 'mitä järkeä tässä on nyt enää teetä keittää, että tässähän on enää alle 10 kilometriä matkaa. Kävellään nyt perille asti, niin päästään joskus maaliinkin. Ei tästä tule mitään, jos ruvetaan teetä keittelemään.' Muut ryhmäläiset olivat kuitenkin sitä mieltä, että rupeavat keittämään teetä. Totesin tähän, että antakaa mulle sitten kämpän avain, niin kävelen edeltä", Pekka kertoo.

40 ja 50 kilometrin Nahkaliljan kävelijöitä vuonna 2012 (eivät liity tähän tarinaan). Tästä porukasta ovat neljä viidestä sittemmin kävelleet myös 60 kilometrin matkan.

Muut kysyivät Pekalta, että onhan tällä taskulamppu. Pekka vastasi, että ei ole, mutta vielähän on ihan valoisaa.

"Kun pääsin Mustalammelle [noin kilometrin päässä Vavakalta] huomasin, että rupeaa olemaan jo aika hämärää, mutta eiköhän tästä vielä löydä perille. Mustalammelta Valklammelle pääsi vielä aika hyvin, mutta kuten useimmat lippukuntalaiset tietävät, Valklammelta ei ole pimeällä niin yksinkertaista löytää Vavakalle ja maasto on aika kallioista", Pekka kertoo.

Mustalampi, Valklampi ja Vavakka kartalla

"Eksyin vähän matkalla Vavakalle ja meinasi tulla pikkuisen hätäkin jo, kun tuli pimeää. Totesin, että en tästä tule löytämään kämpälle, vaan päätin ottaa suunnan takaisin Mustalammen ja Valklammen suuntaan. Päättelin, että koska Mustalammella on pato, niin rantaan saapuessa tiedän kummalla lammella olen siitä, kuuluuko padon lorinaa vai ei", Pekka kertoo.

"Päädyin Valklammen rantaan ja totesin, että muut varmaan tulevat jo kohta perässä Mustalammelle, joten menen sinne vastaan ja kävelemme yhdessä perille. Lähdin kohti Mustalampea ja katsoin, että edessäni on ehkä alle metrin pudotus alemmalle kalliolle. Tuumasin hyppääväni siihen, mutta alas olikin noin kolmen metrin matka ja pyörähdin selälleni maahan", Pekka muistelee.

"Katsoin ylöspäin, että kylläpäs pyörii ja missäs pyöritään nytten. Nousin ylös ja noukin maahan tippuneen hatun päähän. Rinkassa roikkunutta sateenvarjoa ei kuitenkaan löytynyt.  Kun ei kuitenkaan satanut, niin ajattelin että ehkä sitä ei tarvita", Pekka kertoo.

"Löysin lopulta muun ryhmän Mustalammelta ja löysimme yhdessä kämpälle. Aamulla menin Valklammelle etsimään hukkunutta sateenvarjoa ja se löytyikin kallion juurelta katkenneena", Pekka kertoo.

#6 VaVa ja kansainväliset leirit

Jo lippukuntamme perustamisesta lähtien on monen moni vavalainen päässyt osallistumaan myös ulkomaille kansainvälisille leireille. Suurimmille World Jamboree -leireille on osallistuttu ja matkakohteena on voinut olla esimerkiksi Japani tai Australia.

Vuoden 1988 Vavaxissa haastatellaan lippukuntalaistamme, joka on osallistunut Australiaan 16th World Jamboree -leirille. Leirillä on päässyt esimerkiksi surffaamaan, vuorikiipeilemään ja tekemään nahkatöitä. Leiri oli suunnattu pojille ja leirillä olikin vain 2000 tyttöä 14 500 leiriläisestä. Kaikki aktiviteetit oli siis suunniteltu pojille. Yksi mieleenpainuva aktiviteetti oli ollut "challenge valley", joka oli armeijan käyttämä harjoitusrata. Radalla möyrittiin mudassa, kiivettin ja juostiin. "Australialaisten mielestä se oli "Great fun!"" kertoo Leena Eronen.

Vuoden 1993 Vavaxissa kaksi lippukuntalaistamme kertoo partioleiristään Saksassa. "Erikoisuutena leirillä oli se, että se sijaitsi sodan aikaisella lentokentällä, jonka vanhan betonin päällä oli nurmikko. Ikuisesta sateesta ja kuudestatuhannesta jalkaparista johtuen se muuttui tietysti mudaksi, jossa sitten uitiin oikein tosissamme" kertoo Kalle Soininen. 

Leirin ilmoittautumisessa oli myös käynyt moka, joten koko leirin aikana kahdella vavalaisella ei ollut oikein mitään järjestettyä ohjelmaa. "Päiväohjelma oli hyvin paljon omasta toimeliaisuudesta kiinni; olisimme tietysti voineet osallistua ryhmävaihtoon, mutta miten olisimme kahdestaan keksineet ohjelmaa 20:lle siansaksaa mongertavalle tanskalaiselle. Joten ohjelmamme koostui pyöräretkistä lähikaupunkiin (lämmin suihku)."

Leirillä oli järjestetty vierailupäivää, vaan sinne sai tulla vierailemaan silloin kun halusi. Myös muut leirin tavat ihmetyttivät: "Leiriläisitäkään ei oltu kiinnostuneita; heillä ei ollut minun nimeänikään (ilmoittautumiseni oli tapahtunut nimellä "Mikon kaveri"). Kukaan ei ollut kiinnostunut siitä mitä teit, jos ilmestyit aamiaiselle niin hyvä, jos et niin ei se mitään." 

Saksan leiri oli kuitenkin hyvä kokemus ja leirille lähtisi mielellään uudestaan.

#5 Kutsu Vaeltajasiskojen pulkkamäkeen

 "Rakkaat Isoveljemme, punastellen pyydämme Teitä kanssamme käsikädessä laskiaismäkeen (20.2). Ritarillisen partiomielenne tuntien odotamme, että järjestäisitte meille jäädytetynmäen. Liukujen jälkeen tarjoamme Teille teetä ja laskiaispullaa.

Jos ehdotuksemme Teitä miellyttää, pyytäisimme ottamaan yhteyden Aniin, jotta voisimme postittaa lippukunnallenne kutsut.

Tervehtien
Teidän Vaeltajasiskot"


Näin lukee vuoden 1966 Vaeltajasiskojen kutsu pulkkamäkeen. Tuohon aikaan Vaaran Vaeltajat ja Vaeltajasiskot olivat erilliset lippukuntansa. Vaeltajasiskot olivat tyttölippukunta ja Vaaran Vaeltajat vastaavasti poikalippukunta. Ne olivat kuitenkin siihen aikaan sisaruslippukuntia.

Jäädytettävä pulkkamäki ei kuulosta kovin houkuttelevalta, mutta yhteinen talvitekeminen on kaikkien mielestä kivaa! Muistathan siis iloittautua VaVan juhlapulkkailuun mukaan, toivottavasti meidän ei tarvitse mäkiä jäädyttää!

#4 Myllis – Vaaran Vaeltajien lahja espoolaiselle partiolle

Vaaran Vaeltajien Eräherneet-samoajaryhmä tekee tänä viikonloppuna retken Myllis-partiokämpälle! Vaikka Myllis ei enää tänä päivänä ole lippukuntamme aktiivisessa käytössä, on Myllis ollut tärkeä osa Vaaran Vaeltajien historiaa – ja toisaalta VaVa tärkeä osa Mylliksen historiaa.

Myllis on Espoon Partiotuen (EPT) omistama ja kaikkien lippukuntien käytössä, mutta kämppää tuskin olisi ilman Vaaran Vaeltajia. Vavalaisten panos kämpän rakentamisessa 1960-luvulla oli merkittävä. Kämppä oli myös pitkään vavalaisten ylläpitämä ja henkinen tukikohta ennen lippukunnan oman kämpän Vavakan rakentamista.

Erkki "Eki" Launiainen Mylliksellä 1960-luvulla

Vaaran Vaeltajat päätyivät rakentamaan Myllistä sattumalta, sillä EPT:n ensimmäinen puheenjohtaja Paavo "Pive" Kaario asui Leppävaarassa. Paavo Kaario oli toiminut Helsingin Partiopoikapiirin johtajana, mutta oli sitä mieltä, että myös Espooseen pitäisi saada aktiivisuutta.

Vavalaiset kävivät usein Piven luona kuuntelemassa tämän tarinoita ja Pive teltantekijänä teki Vaaran Vaeltajille telttoja, jotka olivat lippukunnan käytössä pitkään (ja osa löytynee edelleenkin lippukunnan varastosta). Pive värväsi Vaaran Vaeltajat mukaan EPT:n alkuvaiheen toimintaan.

"Yksi ensimmäisiä isoja hommia oli Mylliksen rakentaminen yhdessä Piven ja muutaman muun aktiivin kanssa. Pive käski vavalaiset talkoisiin ja ensimmäisenä raivokkaana puuhana olikin hirsien kiskominen tieltä nykyisen kämpän paikalle", talkootöissä mukana ollut Erkki "Eki" Launiainen muistelee.

Myllistä rakennettiin 1967–1968 ja valmistuttuaan kämppä oli VaValle tärkeä tukikohta. Aktiivisimpina aikoina vavalaiset kävivät Mylliksellä lähes viikoittain – näistä seikkailuista lisää myöhemmin tässä blogissa!

Vavalaisia odottelemassa bussia Mylliksen pysäkillä 1970-luvulla – näistä seikkailuista lisää myöhemmin!

#3 Lippukuntalehti Vavaxin nimi ja ensimmäiset askeleet

Ensimmäinen Vaaran Vaeltajien lippukuntalehti, nimeltään "Vaaran Vaeltajien oma lippukuntalehti", ilmestyi alkuvuodesta 1978. Lehti oli 4-sivuinen ja jutut käsittelivät muun muassa seuraavana kesänä pidettävää Karelia-suurleiriä ja jäsenmaksua.

Vaaran Vaeltajien ensimmäisen lippukuntalehden kansi

"Vavaxin julkaisu aloitettiin, sillä informaatio ei lippukunnassa kulkenut mihinkään. Piti saada sudenpennuille jotenkin tieto, että nyt on leiri tulossa", lippukunnassa 70-luvulla toiminut Pekka Kojo muistelee.

"Kävin Leppävaaran seurakunnan tiloissa kopioimassa ensimmäisiä lehtiä", Vavaxin ensimmäinen päätoimittaja Peter "Speady" Schlauf kertoo.

Lehden nimi ei tässä vaiheessa vielä ollut kuitenkaan Vavax, vaan ensimmäisessä lippukuntalehdessä julistettiin nimikilpailu, jonka tulos kerrottiin seuraavassa lehdessä: "Johtajaneuvoston kokouksessa hyväksyttiin lippukuntalehden nimeksi VAVAX. Parempaa ei tarjottu (tarkoittaa että huomionarvoisia ehdotuksia tuli 0 kpl). Toivottavasti nimi kelpaa!"

Nimi Vavax keksittiin Pekka Kojon ja Speadyn mukaan Vaaran Vaeltajien silloisesta huudosta: "Hyväksi tavaksi Vavaksi!"

Toinen lippukuntalehti, eli ensimmäinen varsinainen Vavax, oli jo 16-sivuinen lehti. Lehdessä oli juttuja mm. Espoon Punasesta ja Kettujen telttaretkestä, tiedotusasiaa Äitikerhosta, kolotalkoista ja tulevista retkeistä sekä sudenpentusivut.

Vavax 2/1978 eli ensimmäinen varsinainen Vavax.

Enemmänkin olisi lehteen ollut juttuja tarjolla, sillä osa jutuista lykättiin seuraavaan lehteen. Juttujen laatu oli kuitenkin vaihtelevaa: "On tullut paljon hyviä juttuja, mutta kun niistä ei saa selvää. Tuntuu kuin mitä nuoremmalta kirjoituksen saa, sitä siistimpää on teksti", pääkirjoituksessa valiteltiin. Pääkirjoituksen mukaan erään lippukuntalaisen "hienosta kertomuksesta ei saanut mitään selvää eli juttu oli lähetettävä paluupostissa takaisin kirjoittajalle ja pyydettävä käännöstä selväkieliseksi tekstiksi."

Vuosina 1978 ja 1979 Vavax ilmestyi yhteensä 8 kertaa. Lue kaikki 1970-luvun Vavaxit Vaaran Vaeltajien nettisivuilta!

Vaaran Vaeltajien lippukuntalehti Vavax ilmestyi vuodesta 1978 vuoteen 2013. Viestinnän sähköistyessä Vavaxin painamisesta luovuttiin, mutta tämän vuoden aikana julkaistaan jälleen juhlavuoden kunniaksi muutama Juhla-Vavax - joista ensimmäinen on jo julkaistukin!

Juhla-Vavax 1/2017

Vanhat Vavaxit vuodesta 2003 ovat olleet VaVan nettisivuilla jo aiemminkin, mutta tämän vuoden aikana nettisivuille ilmestyvät skannaukset lopuistakin Vavaxeista. Kaikki 1970-luvun Vavaxit voit käydä nyt lukemassa nettisivuilta!

#2 "Noi polttaa vettä, poltetaan mekin!"

Aiempina vuosikymmeninä partiossa oli toisinaan hieman holtittomampaa toimintaa kuin nykyään. Pekka Vedenpää muistelee nuorena johtajana johtamaansa vartion laavuretkeä 90-luvulla:

Laavuretkeilijöitä riihityksessä (kuvan riihittäjät eivät liity tapaukseen)

 "90-luvun loppupuolella vartiomme oli laavuretkellä. Me vartionjohtajat olimme ajatelleet, että syksyllä maa on hieman kostea, joten nuotiota voi olla vähän vaikea sytyttää. Päätimme, että otetaan vähän bensaa mukaan varmuuden vuoksi!

Noh, nuotio saatiin syttymään ja bensaa jäi vähän jäljelle. Bensaa oli sellaisessa 1,5 litran limupullossa ja mietitimme, että mitäs tällä nyt sitten tehtäisiin. Järven toisella puolella oli joku toinen ryhmä laavuretkellä, ja pikkupojat polttivat siellä keppejä nuotiossa. Kun kepit hehkuivat punaisina, niin he alkoivat heiluttaa niitä ilmassa. Vartiomme ajatteli, että tehdäämpäs me komeampi roihuava keppi ja kaatoi bensaa sellaiseen kolmemetriseen karahkaan, jonka löysivät metsästä. Sytytimme sen palamaan ja heiluttelimme sillä merkkejä vastarannalle.

Muistetaan tehdä tuli vain tulentekopaikoille!

Vähän ajan kuluttua bensa paloi kepistä loppuun ja tuli alkoi hiipua, joten tuumasimme, että kaadetaan vähän lisää bensaa tuohon keppiin. Pullossa oli sellainen pruuttaaja, joka oli otettu normaalista sytytysnestepullosta. 

Tämä kolmemetrinen keppi paloi vielä sen verran, että tuli tarttui bensapulloon pruutauskorkin kautta. Tämän johdosta säikähdin, heitin bensapullon maahan ja yritin polkea pulloa sammuksiin. Tulta polkiessa samalla pruuttauskorkki lensi pois ja bensaa lensi kaikkialle. Kengät olivat tulessa ja maa oli tulessa. Paniikinomaisesti potkaisin bensapullon järveen. Bensa pomppasi pullosta ulos ja jäi järven veden pinnalle kellumaan, jolloin järvi syttyi palamaan. Liekkien roihutessa vastarannalta kaikui heleä pikkupojan ääni: "Noi polttaa vettä, poltetaan mekin!"" 

#1 Harakka-huivimerkin synty

Eino Alaranta perusti Vaaran Vaeltajat tammikuussa 1957. Vaaran Vaeltajiin kuului aluksi vain poikia, joten Pirkko Rosenlund perusti Vaeltajasiskot-tyttölippukunnan, jonka toiminta käynnistyi tammikuussa 1958. Vaaran Vaeltajat ja Vaeltajasiskot yhdistyivät vasta 1970-luvulla, mutta molemmilla lippukunnilla oli tiettävästi alusta alkaen sama huivi ja huivimerkki.

Huivimerkin ensimmäinen versio oli Tapio Valliojan suunnittelema harakka painettuna vihreälle kangaspalalle. Suomen Partiotyttöjärjestön määräysten mukaan merkissä sai kuitenkin olla vain kahta väriä, joten keskusjärjestö ehdotti Vaeltajasiskoille, että harakka painettaisiin suoraan siniseen huiviin. Merkkiä alettiin kuitenkin painaa valkoiselle kankaalle, jolloin merkistä tuli mustavalkoinen.

Alkuperäinen huivimerkki

Tämä mustavalkoinen harakkamerkki ja sininen huivi ovat edelleen Vaaran Vaeltajien käytössä. Perinteisesti uudet vavalaiset käyttävät huivia heti, mutta harakkamerkin huiviin saa vasta partiolupauksen antamisen yhteydessä itsenäisyyspäivänä.

Vaaran Vaeltajien huivi ja huivimerkki nykyään

Huivimerkit painetaan itse ja laatu onkin vaihdellut vuosien varrella. Vavalaisille jaettavaksi kelpuutetaan painoerästä yleensä korkeintaan puolet. Esimerkiksi toisinaan esiintyviä ”kuolemankorppeja” ei kelpuuteta jakoon.

Epäonnistuneita harakka-huivimerkkejä

Kuolemankorppi